Sanonta kuuluu: oma maa silakka, muu maa mustikka. Allekirjoitin sanonnan täysin sinä päivänä, jolloin muutin kaupunkiin. Käperryin kokoon torkkupeittoni alla, mutta samaan aikaan vilkuilin salaa peiton reunan alta näkymää, joka siinsi kuljetuskoppani ikkunan takana: silmänkantamattomiin korkeita, betonisia taloja, kiireiset ihmiset säntäilivät sinne tänne ja isot autot kiisivät ohi jarrut kirskuen ja torvet soiden. Pistin silmäni kiinni ja toivoin, että se kaikki olisi ollut vain pahaa unta.
Mutta ei se ollut. Eivätkä pelottavat tapahtumat siihen loppuneet.
Uusi perheeni vei minut kotiinsa. He asettivat häkkini yhteen huoneeseen, sulkivat huoneen oven ja avasivat koppani oven. Kiiruhdin ulos kopasta ja vilkuilin ympärilleni. Aivan vieras paikka! Mihin ihmeeseen olin joutunut? Nuuskin ilmaa ja esineitä, ja sain tietää, että asunnossa asui lisäkseni kolme muuta kissaa. Havainnostani kiihtyneenä en malttanut edes syödä enkä juoda. Päätin vetäytyä tuumimaan asiaa hetkeksi uuden isäntäni kainaloon, hän sentään vaikutti rauhalliselta ja luotettavalta.
Hieman myöhemmin tapasin uudet kissaystäväni, yksi kerrallaan. Ensin kuvioihin ilmestyi nuori punainen kolli. Hän oli kovin tungettelevainen ja utelias. Vanha naaraskissa antoi minun heti ymmärtää, että hänen nenälleen ei kannata hyppiä. Ja entäs sitten se viimeinen tyyppi! Meinasin pudottaa silmäni, kun näin sen valtavan, harmaa-valkoisen kollin. Tekeydyin näkymättömäksi ja ilmeisesti onnistuin, sillä kolli ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota moneen tuntiin – kunnes yhtäkkiä se säpsähti hämmästyneenä ja tuli tutkimaan minua. Kyyristyin nurkkaan ja taisin päästää pienen sähähdyksenkin. Kolli näytti huvittuneelta, kääntyi ja löntysti matkoihinsa.
Myöhemmin kävi ilmi, että kaikki uudet kissaystäväni ovat myös maalta kotoisin. Mietin, että jos kerran hekin ovat kaupungin vilinään tottuneet, niin totun siihen minäkin. Ja niin minusta kehkeytyi pikkuhiljaa kunnon kaupunkilaiskolli. En enää edes muista milloin olisin viimeksi paennut metrotyömaalta kajahtavaa pamausta sohvan alle piiloon tunniksi. Imuri tosin on yhä liian jännä kapistus, mutta ettehän kerro sitä kellekään!
Viki Viikari on kotikissa Helsingistä, jonka
lempiharrastuksena on leluhiirien metsästys. Vikin haamukirjoittajana toimii
Eläinsuojeluyhdistysten Kummit ry:n tiedottaja Myra Magnusson.